7.7 kaartoi Expressbussi Forssan matkahuollon pihaan ja siellä vanha tuttu hahmo vilkutti meille. "Pappa.", totesi pikkuneiti. Olo oli kummallinen; sama Pappa oli meidät lähettänyt matkaan lähes 3,5 kk aiemmin. Tuntui kuin emme olisi lähteneetkään.
Kotimatkan teko alkoi jo puolitoista viikkoa aikaisemmin Gold Coastilta kohti Suomea. Iitan ja Viljan kanssa matkasimme kolmistaan ensin Newcastleen tapaamaan Iitan isäntäperhettä ja sieltä vielä Sydneyyn, jossa Keijo liittyi joukkoon. Teimme neljän päivän tyttöjen reissun, joka jäi lähinnä hotellissa hengailuksi, koska Itärannikon talvi antoi muistutuksen itsestään neljän päivän sateen muodossa.
Viimeinen päivä Sydneyssä ja Australiassa onneksi näytti meille parhaat puolensa, pääsimme ihastelemaan vielä kerran upeata kaupunkia. Huoneistohotellimme sijaitsi kävelymatkan päässä merenrannasta ja 30min lauttamatkan päässä keskustasta. Vietimme mahtavan viimeisen päivän, aurinko paistoi, mieli oli rauhallinen ja rento kaikilla - matka oli saatu päätökseen. Emme tehneet ihmeellisiä, kävelimme Oopperatalon ympäristössä ja sitä ympäröivässä puistossa, söimme jäätelöt kahvilassa ja nautimme vielä kerran meren läheisyydestä ja auringon paisteesta kasvoilla. Ja nautimme toistemme seurasta, kerraten matkan sattumuksia ja nauraen yhteisille kommelluksille.
Paluumatkalla hotellille vetäydyin rauhassa lautan päähän ja katselin merelle. Jokin vielä määrittelemätön syvä rauha ja onnellinen tietoisuus juuri tästä hetkestä täytti mielen. Sillä hetkellä katosi menneet, osin raskaatkin asiat, mielestä ja tulevaisuus oli vielä jossain muualla. Tärkeätä oli vain juuri nyt. Katselin omaa rakasta tyttöäni, oman isänsä turvallisessa sylissä. Heidän hetkensä. Katselin pikkuista sisartani, josta on vuosien saatossa kasvanut mahtava nuori nainen, itsenäinen ja pärjäävä, paras ystävä.
Ja katselin itseäni, katselin onnellista hymyäni ja kuuntelin nauruani.
Vihdoin tunnistin itseni, tälläinen minä joskus olin. Sillä hetkellä tulin kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti