Mitä jää kun mä lähden täältä?

Varoitus lukijoille; tämä postaus tulee pitämään sisällään  tunteilua, naivia muistelua ja sentimentaalista pohdintaa menneistä. Lopeta lukeminen jos alkoi oksettaa jo ;)

Olen usein miettinyt, että elämäni kohtalokkain lause tulee aina olemaan; "Lähet sie tuonne Niskakadulle?".  Minähän lähdin. Niskakadulta lähdin Reijolaan Louhelantielle. Louhelantiellä kipuilin, kasvoin ja kasvoimme, monen kynnyksen yli. Louhelantien aika ei ollut kovin hyvää, se oli sopeutumista, yhteenkasvamista, oppimista, pettymistä ja yrittämistä. Louhelantieltä jäi kuitenkin myös paljon hyvää; ensimmäin kontakti Australiaan. Eräs pähkähullu kaksikko päätti polkea Suomen halki marraskuussa ja sattuivat yöpymään meidän matalassa majassa viikon. Siitä lähti liikkeelle ystävyys Andrewn kanssa, joka on kestänyt näihin päiviin. Kohta näemme!

Louhelantieltä tarttui matkaan myös Niila. Oma uskollinen musta ritarini ansaitsee oman kappaleensa tässä postauksessa. Se on kulkenut kanssani Reijolan metsät, viettänyt pitkiä kuumia päiviä Niinivaaran koirapuistossa, kulkenut tuiskussa ja purevassa pakkasessa pitkin Suvantosiltaa, kuullut monta tarinaa ihmisiltä, jotka ovat pysähtyneet sen viisaan katseen nähdessän ja ihastuttanut kansainvälisiä vierailijoitamme lukemattomia kertoja. Ja kuinka montaa kertaakaan se on murtanut jään ja tutustuttanut minut mahtaviin ihmisiin, ystäviin, joita tulee ikävä. Pirita, Vahti, Vipsu, Osma ja Pepe, Heljä, Wicca ja Halla, Marjo, Moona, Aino ja Nella, Salla. Kulkenut satoja iltoja vierelläni ja katsonut vierestä kasvuani ja kipuiluani. Nukkunut 9kk vierelläni vahtien ja vartioiden. Ja kuluttanut 500€ matkakassasta kosioreissunsa vaurioiden korjaamiseen, jäisen maan läpi kaivautuminen oman kullan häkkiin johti varpaan murtumiseen ja tassun leikkaukseen.

Niilan kanssa löysin myös Joensuun kauneimmat paikat. Metsäiset polut, aavat rannat ja loppumattoman valkeuden; jään. Miten minä rakastankaan Joensuun talvea ja ääretöntä Pyhäselkää. Kevättalven häikäisevä aurinko ja valkea jää silmänkantamattomiin, joka kantaa kulkijan ja hänen murheensa. Jäältä palasin aina uudistuneena ja virkistyneenä. Sitä tulen kaipaamaan.

Tulen muistelemaan myös Reijolan kodin kasvinmaa, jonka Niila kaivoi ylös. Kukkolankadun korkkilattia ja aamukahvi oranssissa keittiössä. Noljakankaaren omenapuu, ensimmäinen oma puuni jonka alla oli ihana lukea kirjaa. Ja tietenkin Kuhasalo myrkyisenä syyssäänä, Sunvatosilta -30 asteen pakkasella,  Joki-asema kesällä auringonlaskun aikaan, Aavarannan puiset sillat ja myöhäiselokuun illat..lukemattomia rakkaita muistoja, paikkoija joissa olen itkenyt, nauranut, hämmentynyt, pelännyt, onnistunut, kasvanut ja nöyrtynyt.

Nyt on kuitenkin uuden ajan alku ja lähdemme siihen hyvillä mielin.
Kiitos, Joensuu!